Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Eli täällä ovat Paluu Lyokoon-tarinan special-osat, joita on kolme. Ensimmäinen osa on valmis, mutta kaksi muuta ovat vielä työn alla.

 

Paluu Lyokoon
osa 13

Kesäloma oli juuri päättynyt ja Odd käveli Kadicin koulun porteista takaisin sisään. Hän oli viettänyt koko kesänsä Iltaliassa perheensä luona, mutta nyt hän oli iloinen että pystyi palaamaan viimeiseksi vuodeksi takaisin kouluun. Kävellessään hän muisteli kahta edellistä vuotta, taistelua X.A.N.A:a vastaan ja sitä miten kaikki loppui. Mutta nyt kaikki oli toisin. X.A.N.A oli tuhottu ja supertietokone sammutettu. Taistelu oli päättynyt.

Hän oli muuttunut kesän aikana, hän oli kasvanut pituutta, hänen hiuksensa olivat entistä pidemmät (ja ne olivat vieläkin muotoiltu samalla tavalla kuin ennenkin, piikin muotoon taakse), hänellä oli yllään tummanvioletti huppari, jota hän piti auki, sen alla haaleanvioletti t-paita ja housuina hänellä oli tummansiniset farkut. Jalassaan hänellä oli violetti-valkoiset tennarit. Mutta koko kesän ajan hän oli ajatellut ystäviään, joista kaksi oli Kreikassa ja toiset kaksi Japanissa.

Hän käveli rauhallisesti pihalla olevan suuren tammen luo ja alkoi nojailemaan puuhun. Hän ei ehtinyt olla siinä kuin muutaman minuutin, kun hän huomasi muutaman tytön tuijottavan häntä. Pian hän tunnisti heidät Millyksi ja Tamiaksi.
Tytöthän ovat muuttuneet aika paljonkin, Odd ajatteli.

Odd hätkähti kun hänen silmänsä peitettiin käsin ja hänen takaansa kuului tuttu, mutta siltikin hieman outo ääni, joka kysyi "Arvaa kuka?". Hän ei heti oikein tajunnut kuka puhuja oli, mutta juuri kun hän oli vastaamassa, kädet päästivät irti hänestä.

Odd pyörähti ympäri ja hämmästyi nähdessään kuka hänen takanaan oli. Hän ei hetkeen saanut sanaakaan suustaan, mutta hänen edessään oleva henkilö vain nauroi hänelle. Olihan se harvinaista, että Odd Della Robbia jäi sanattomaksi.

Odd: U-ulrich?
Ulrich: Ystävä hyvä, etkö minua enää tunnista?
Odd: M-mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitänyt olla Japanissa?
Ulrich: Ensinnäkin, tulin suorittamaan koulun loppuun, toiseksi Yumi ei olisi missään nimessä antanut minun jäädä Japaniin vaikka siellä olikin kivaa ja kolmanneksi, etkö aio tervehtiä minua?
Odd: Sori, olen vain järkyttynyt. *Virnistää* Okei, "ystävä hyvä". *Halaa Ulrichia*
Ulrich: Nyt on jo parempi. Miten kesäsi meni?
Odd: Siinähän se, Italian auringon alla. Sinulla?
Ulrich: Japanissa opetellen maan tapoja. Hauskaa oli.
Odd: Ainakin huomaan, että olet muuttunut. *Virnistää*
Ulrich: Et itsekään aivan samalta näytä kuin ennen! *Naurahtaa*

Ulrichin tukka oli aika samanlainen kuin ennen, mutta sitä vain oli hieman muotoiltu edestä lyhyemmäksi. Hän oli tietenkin myös kasvanut pituutta aika paljon (Odd veikkasi hänen olevan Yumia pidempi), hänellä oli päällään musta-vihreä huppari, jonka alla oli harmaa t-paita. Lisäksi hänellä oli jalassaan tummansiniset farkut ja kenkinä hänellä oli vihreät maastokengät.

Odd katsoi ystäväänsä, jota ei ollut nähnyt koko kesänä, lähes kolmeen kuukauteen. Hänen mieleensä tulvahti paljon muistoja edelliseltä vuodelta. Kaikki kepposet, ilot ja surut, taistelut Lyokossa, kaikki palasi hänen mieleensä. Hänellä todella oli ollut ikävä ystäväänsä.

Odd: Olet kasvanut pituutta sitten viime näkemän.
Ulrich: Samoin olet sinä, olet lähes saanut minut kiinni pituudessa. Mutta olet edelleenkin ruipelo. *Virnistää*
Odd: En ole ruipelo, olen solakka, muista se! *Nauraa*
Ulrich: Joo joo, kerro tuota vain itsellesi!

Ulrich mietti miten oli muutama vuosi aikaisemmin tutustunut Oddiin. Tai oikeastaan se oli Odd, joka oli tehnyt melkein kaiken tutustumisen, mutta heistä oli lyhyessä ajassa tullut parhaimmat ystävät. Hän muisteli heidän kaikki kisailujaan, taisteluitaan, heidän tiimiään. Mutta hän ei tiennyt, kuinka viimeinen vuosi muuttaisi heitä tai heidän kaveruuttaan.

Odd: Ulrich, onko tuo Aelita? Ja Jeremy???
Ulrich: *Kääntyy katsomaan minne Odd osoittaa* En todellakaan tiedä!

He katsoivat kuinka nuori tyttö, jolla oli vaaleanpunainen, pitkä tukka ja nuori poika, joka näytti joltain aivan muulta kuin tietokonenörtiltä, kävelivät käsi kädessä heitä kohti. He olisivat vähemmälläkin uskoneet tytön olevan Aelitan, mutta että hänen seurassaan oleva poika olisi Jeremy, sitä he eivät meinanneet uskoa.

Odd kuitenkin oli nopeampi tokenemaan järkytyksestään, jonka jälkeen hän nosti kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi: AELIIITAAAA!

Tyttö huomasi hänet, jolloin hän sanoi vieressään olevalle pojalle jotain ja he juoksivat poikien luokse.
Aelita: Hei Odd, mukava nähdä! *Halaa Oddia*
Odd: Hei Prinsessa, olet muuttunut!
Aelita: Noo, ehkä hieman! Hei Ulrich! *Halaa Ulrichia*
Ulrich: Jaa, vähän? Aika paljon minun mielestäni! *Naurahtaa*
Aelita: Olen ehkä muuttunut, mutta niin on Jeremykin. *Hymyilee*
Odd: Einstein? Oletko se sinä?
Jeremy: Keneksi luulit Odd?
Ulrich: Olet muuttunut paljon, Einstein! Mitä Aelita teki sinulle kesän aikana?
Jeremy: Hmmm, antoi elämän?
Aelita: Jeremy vitsailee nykyään melkeinpä enemmän kuin sinä, Odd!

Odd: Okei, jos kerran Einstein on koomikko, niin olet varmaan tehnyt hänelle jotain Aelita, eikö niin?
Jeremy: Älkää höpöttäkö! *Halaa Oddia ja sen jälkeen Ulrichia* Mukava nähdä teitä, kaverit!
Odd & Ulrich: Samat sanat!
Jeremy: Kreikassa oli kivaa, mutta on aina mukava palata takaisin tänne! *Hymyilee*
Aelita: Niinpä. *Ottaa Jeremyä kädestä* Siitä on jo lähes kolme vuotta, muistatko?
Jeremy: Kuinka voisin unohtaa?
Odd: … Anteeksi että keskeytän Romeo ja Julia, mutta minkälaista Kreikassa oli?
Aelita: *Hymyilee* Siellä oli MAHTAVAA! Oikeasti, kiersimme kaikkialla! Mutta Ateena oli paras. Ja siellä on hyvät ruuat!
Odd: Ahaa, oletko siis lihonut? Ei saa, et kohta jaksa juosta pelastamaan Jeremyä! *Virnistää*
Aelita: Puhu vain omasta puolestasi, "serkku"!
Jeremy: Voimme jutella toiste, nyt meidän täytyy hakea meidän lukujärjestykset!
Ulrich: Ja Einstein on jälleen vallassa!
Aelita: Mennään pojat. *Naurahtaa*

Aelitalla oli todella pitkät, hieman laineikkaat hiukset. Ne olivat Aelitan mukaan "lyhennetyt", mutta kukaan ei uskonut häntä, ei edes Jeremy. Aelitalla oli päällään puna-valkea huppari, jonka alla hänellä oli pinkki tunika sekä valkoiset legginsit jalassaan. Kenkinä hänellä oli punaiset saappaat, joista roikkui karvapallot.

Jeremyllä puolestaan oli päällään samanlainen huppari kuin Aelitalla, tosin se vain oli sini-valkea. Hänellä oli tummansininen t-paita ja farkut. Hänellä oli kenkinä lenkkarit. Lisäksi, hänen hiuksensa olivat hieman pidemmät kuin ennen ja nykyisin ne olivat hieman "vallattomammat", eli ne eivät oikein meinanneet pysyä paikoillaan. Kaiken edellisen päälle, hänellä oli uudet silmälasit, jotka sopivat hänelle paremmin kuin edelliset.

Kaiken kaikkeaan, koko jengi oli koossa, Yumia lukuun ottamatta. Toki he häntä näkisivät, mutta eivät koulupäivän aikana. Hänen vanhempansa olivat vielä jääneet Japaniin Hirokin kanssa, koska heidän mielestään pojan pitäisi oppia esivanhempiensa perinteitä. Yumille he olivat antaneet luvan tulla takaisin Ranskaan Ulrichin kanssa, kunhan hän soittaisi heille joka päivä ja pitäisi talon pystyssä. Hänen vanhempansa palaisivat viimeistään kuukauden tai kahden päästä takaisin myös.

He olivat menossa hakemaan lukujärjestyksiään, kun yhtä äkkiä Sissi huomasi heidät. Hän katsoi kaveruksia ihmetyksellä, hän oli luullut että he olisivat jo riitaantuneet ja eronneet, mutta ei, yhä he vain olivat kavereita. Ja heidän porukkaansa oli mahdoton päästä, sen hän ymmärsi vihdoin, joten hän ei edes yrittänyt. Hän katsoi Ulrichia, entistä ihastustaan ja huomasi tämän olevan entistä komeampi, mutta antoi olla, tietäen mikä nykyisin oli mahdotonta. Sitten hän huomasi Jeremyn ja Aelitan, jotka näyttivät edelleen olevan yhdessä, mutta sekös ei häntä haitannut. Hänen mielestään tosin Aelita olisi voinut saada paremmankin…
Viimeisenä hän huomasi Oddin, joka oli nykyisin paljon aikuisemmalta mitä ennen. Sissi mietti vähän aikaa, mutta sen jälkeen hän ravisti päätään ja sanoi mielessään: "Minä ja Odd? Ei I-K-I-N-Ä!"

Kaverukset eivät huomanneet Sissiä, koska heillä oli aivan liian paljon juttelemista eri asioista, kuten mitä kesällä tuli tehtyä, miten tuli kesää vietettyä, oliko kivaa, mitä tulevalta vuodelta odotettiin ja niin edelleen…

Kun he olivat hakeneet lukujärjestyksensä, he suuntasivat kohti ruokalaa. Sisälle astuessaan he näkivät paljon tuttua porukkaa ja sieltä täältä kuului huudahduksia, kuten "Moi Ulrich!", "Hei Einstein!" "Miten kesä meni?" ja sen semmoista. Mutta kun Odd huomattiin, koko ruokala hiljeni. Sen jälkeen ruokalan takaosassa istuneet, seiskaluokan tytöt lähtivät ryntäykseen kohti ulko-ovea. Odd katsoi tyttöjä vähän ihmeissään, jonka jälkeen hän meni Ulrichin jäljessä ruokajonoon. Kun Odd saapui Rosan, keittäjän kohdalle, tämän kasvoille levisi iso hymy ja hän näytti ilahtuvan nähdessään pojan, joka oli aina syönyt valittamatta hänen ruokiaan.

Rosa: No, Odd, vieläkö ruokahalu on tallella?
Odd: Mihinkäs se olisi lähtenyt?
Rosa: Koulun alkamisen kunniaksi saan tupla-annoksen!
Odd: Mitäs tänään on ruokana?
Rosa: Lemppariasi, lihapullia.
Odd: Nami, nami! Anna tänne vain!

Kun Odd oli saanut lautasensa täyteen ja hän oli luovinut tiensä muiden luo pöytään, hän alkoi syömään hirmuisella vauhdilla ja kuten ennenkin, muut katsoivat häntä aivan kuin hän olisi itse uudelleensyntynyt X.A.N.A.
Hetken kuluttua muut jatkoivat syömistä, ihan kuin ruokaa hotkiva poika olisi jokapäiväinen ilmiö, kuten heille hän olikin. Kun he olivat syöneet ja odottelivat että pahin ruuhka hälvenisi, Odd muisti yhden asian, joka oli unohtunut sillä hetkenä kun hän oli saapunut Kadicin porteista sinä aamuna.

He lähtivät ruokalasta kun pahin ruuhka oli hälventynyt. Odd ja Ulrich juttelivat keskenään kaikenlaista kun taas Jeremy ja Aelita kävelivät käsi kädessä heidän takanaan. He suuntasivat penkeille istumaan ja katselemaan keitä uusia oppilaita kouluun oli tullut. He tunnistivat joitain vanhoja tuttuja (kuten Sissi, Milly, Tamia, Nikolas, Herb, Emily…), mutta uusista he eivät tunteneet ketään. Tosin kaikkien, paitsi Oddin mielestä oli huvittavaa että seiskaluokalla olevat tytöt katsoivat koko ajan Oddia ja kulkivat mahdollisimman läheltä häntä. Odd puolestaan pyöritteli silmiään, koska hän oli kuitenkin liian vanha heille. Ja hänellä ei ollut enää kiinnostusta olla "Casanova".

Kun he lähtivät ensimmäiselle tunnilleen, Odd käveli viimeisenä, jonka seurauksena oli että seiskaluokkalaiset tytöt ympäröivät pojan hetkessä ja alkoivat pyydellä nimmareita. Muut huomasivat tämän ja alkoivat nauramaan. Sillä välin tyttöjen ympäröimä Odd tunsi olonsa epämieluisaksi ja hieman ahdistuneeksi. Hän katsoi Ulrichia, joka vain nauroi sen sijaan että olisi auttanut hänet pois tukalasta tilanteesta. Silloin hänen ympärillään olevat tytöt katsoivat hänen taakseen ja lähtivät kimittäen pois pojan ympäriltä. Odd ei edes aluksi tajunnut mitä tapahtui, mutta katsoessaan selkänsä taakse hän näki Sissin.

Sissi: Suosiosi ei ole laantunut Odd.
Odd: *Katsoo hämmästyneenä Sissiä* Ilmeisesti ei. Minnekäs sinä olet jättänyt henkivartijasi Herbin ja Nikolaksen?
Sissi: Käskin heidän lakata pyörimästä ympärilläni koko aikaa, joten nyt he vain kulkevat ympäriinsä kahdestaan.
Odd: Aahaa… Sehän on selvä. Mutta mitä teit että nuo tytöt lähtivät karkuun?
Sissi: En mitään. Maineeni tässä koulussa on niin tunnettu, että seiskaluokkalaiset pelkäävät minua. Tosin syyttä.
Odd: Okei…?
Ulrich: ODD! Tule jo!
Odd: No minun täytyy mennä, taidamme jälleen kerran olla samalla luokalla. *Pyöräyttää silmiään*
Sissi: Ilmeisesti…

Odd meni muiden mukana luokkaan, kun taas Sissi odotti hetken ennen kuin käveli itsekin luokkaan. Odd istui Ulrichin viereen luokassa ja Aelita istui Jeremyn viereen. Koska heillä oli historiaa, oli varmaa että Jeremy olisi jälleen Einsteinin roolissa. Koko tunnin ajan Jeremy ja Aelita viittailivat innokkaasti muutamien muiden oppilaiden kanssa. Odd ja Ulrich pääasiassa vain piirtelivät tai kuuntelivat muita. Kun tunti loppui, he kaikki palasivat takaisin vakiopaikkapenkilleen.  Sitä se oli melkein koko päivä, tunneilla oli tylsää, samat opettajat kuin ennenkin ja välitunnit menivät penkillä istuen ja jutellen. Kun tunnit olivat ohi, he menivät huoneisiinsa, jotka olivat samat kuin edellisenä vuonna.
Heidän purettuaan tavaransa, he päättivät lähteä tervehtimään Yumia.

Kun he olivat koulun portilla menossa, näkivät he tutun hahmon kävelevän heitä vastaan. Ulrich oli ensimmäinen joka tajusi kuka kulkija oli.

Ulrich: Yumii! *Juoksee tyttöä vastaan*
Yumi: *Halaa Ulrichia* Hei, miten ensimmäinen koulupäivä meni?
Ulrich: Tylsästi. *Virnistää ja ottaa Yumia kädestä*
Odd, Jeremy ja Aelita saapuvat heidän luokseen.
Aelita: Hei Yumi! Mukava nähdä! *Halaa Yumia*
Yumi: Aelita, olet muuttunut! Ihanaa nähdä! Samoin teitä pojat!
Aelita: Niin olet sinäkin! *Hymyilee*

Yumin hiukset olivat pidemmät kuin ennen ja hänellä oli päällään musta-valkea huppari (hupparit olivat muotia siihen aikaan), tummanharmaa t-paita, siniset caprit ja kenkinä hänellä oli mustat maastokengät. Yumi tosin ei ollut paljoa enää pituutta kasvanut, mutta Odd oli arvellut oikein, Ulrich oli pidempi kuin Yumi.

Odd: Moi Yumi. Olet saanut pidettyä Ulrichin itselläsi.
Yumi: Ei se nyt niin vaikeaa ole! *Naurahtaa* Hei Jeremy, olet muuttunut paljon sitten viime näkemän!
Jeremy: Kiitä siitä vain Aelitaa!* Hymyilee*
Aelita: En minä nyt paljoa mitään tehnyt…
Odd: Paitsi komensit hänet kuntosalille?
Kaikki purskahtivat nauruun Oddin kommentille. Heillä oli todellakin kaikilla ollut ikävä Oddin huumoria. Kun he lakkasivat nauramasta vähäksi aikaa, alkoi tutut kyselyt…

Aelita: No, Yumi, minkälaista Japanissa oli Ulrichin kanssa?
Yumi: Erittäin kivaa ja taidan saada muutettua Ulrichin japanilaiseksi. *Nauraa*
Odd: *Katsoo Yumia muka järkyttyneenä* Et varmana! Ulrich on minun! *Ottaa Ulrichia hihasta kiinni*
Ulrich: *Alkaa muka epätoivoissaan riuhtomaan itseään irti* Yumi, Auta! Hirmuinen ihmiskissa on tarrannut minuun kiinni!
Yumi: *Alkaa riuhtomaan Oddia irti Ulrichista* Älä huoli Ulrich, minä pelastan sinut!
Jeremy ja Aelita: *Nauravat muiden pelleilylle*

Hetken päästä he lopettivat pelleilyn ja alkoivat jutella kaikenlaista, kuten minkälaista Kreikassa oli ja mitä nähtävyyksiä Jeremy ja Aelita kävivät katsomassa ja niin edelleen. Sen jälkeen Yumilta ja Ulrichilta kysyttiin Japanin-reissusta. Ja viimeisenä Oddilta kysyttiin Italiasta.

Kun kaikki olivat mielestään saaneet tarpeeksi tietoa toisten kesälomasta, he päättivät lähteä elokuviin. Ja niin he lähtivät kaupungille kävellen ja jutellen toisilleen.

Lyokosoturit olivat jälleen yhdessä.

Paluu Lyokoon
osa 14

Ulrich heräsi seuraavana aamuna varhain. Hän katsoi hetken kaveriaan, joka nukkui rauhallisesti. Hän mietti kaikkea edellisiltä vuosilta Kadicissa ja oli hieman hämmentynyt siitä, kuinka helppoa oli palata takaisin kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Hän mietti kaikkea koettua ja etenkin sitä, miten kaikki oli alkanut.

"Uskomatonta, miten aika on vierähtänyt eteenpäin", Ulrich ajatteli. Hän muisteli päivää, jolloin kaikki oli alkanut yli kaksi vuotta sitten. Miten hän oli tavannut Yumin Pencak Silat-tunnilla. Miten hän tutustui Jeremyyn ja lopulta Aelitaan. Hän tuskin koskaan unohtaisi sitä päivää. Mutta ilman kaikkea sitä, taistelua X.A.N.A:a vastaan, hauskanpitoa, vastuuta ja sen sellaista, hänestä ei ikinä olisi tullut sellaista ihmistä, kuin mitä hän nyt oli. Ja hän tiesi, että ilman X.A.N.A:a, hän olisi joutunut sietämään Sissiä, eikä olisi varmaan koskaan tutustunut Yumiin, Oddiin, Jeremyyn ja Aelitaan.
Joten tavallaan hän oli kiitollinen X.A.N.A:lle paljosta, mutta sen takia, hän oli myös joutunut luopumaan monesta asiasta. Ensinnäkin, hänen numeronsa eri aineissa (paitsi liikunnassa), olivat pudonneet huimaa vauhtia heti alussa. Lisäksi, hänen isänsä oli lähes katkaissut välinsä omaan poikaansa. Mutta nyt, taistelun ja kaiken kiireellisen loputtua, hänellä olisi aikaa nostaa arvosanojaan sekä olisi aikaa oikealle elämälle, ilman ainaista kiirettä.

Hän huomasi Oddin alkavan heräilemään, joten hän vain tuijotti kattoa yläpuolellaan, kunnes toinen joko heräisi (tai sitten nukahtaisi, mikä oli hyvin mahdollista). Pian hänen toisesta sängystä kuului kuorsaus, joten hän virnisti ja nousi ylös. Hän hiipi kaapilleen, josta hän hiljaa kaivoi esille pienoiskongin (semmoisen metallisen jutun, johon lyödessä syntyy kumahdus). Hän vilkaisi kelloa ja huomasi sen olevan melkein 07.00 aamulla.

"Loistava hetki herättää Odd". Ulrich nopeasti käveli Oddin sängyn viereen ja pamautti kongia aivan Oddin korvan vieressä. Ja vaikutukset olivat nopeat jopa Oddin unenlahjoilla. Kuorsaus loppui hetkessä ja hän avasi silmänsä. Hän katsoi hetken edessään olevaa kongia, jonka jälkeen hän vilkaisi Ulrichia, joka vain virnisteli. Sen jälkeen Ulrich kuuli, kuinka Odd mutisi puoliääneen: "Näen varmaan painajaista…". Sillä hetkellä Ulrichin pokka petti ja hän repesi nauramaan niin pahasti, että Oddin oli pakko herätä.

Odd katseli ystäväänsä hetken unisen näköisenä. Sitten hän alkoi myös nauramaan, koska oli pakko myöntää että Ulrich oli keksinyt hyvän tavan herättää Odd. Koska hän tiesi, kuinka paljon Ulrich oli kärsinyt hänen nukkumistaidoistaan, joten hän arveli saaneensa ansionsa mukaan. Mutta sitä hän ei tiennyt, että Ulrichilla oli paljon piloja hänen varalleen tulevalle viikolle…

He lähtivät peseytymään ja siellä he tapasivat Jeremyn, joka oli jo valmis lähtemään pukeutumaan. He katsoivat Einsteiniä hieman hämillään, mutta pian ymmärsivät mikä oli Jeremyn "kiire".
Kun he olivat peseytyneet ja käyneet huoneessaan pukeutumassa, he lähtivät kohti ruokalaa. Kun he olivat ehtineet asuntolan ovelle, Jeremy ja Aelita tulivat käsi kädessä portaita alas. He juttelivat ilmeisesti jostain hauskasta, koska he molemmat nauroivat vähän väliä. Kun he ehtivät Oddin ja Ulrichin luo, he vakavoituivat hetkeksi. Mutta kun Odd katsoi heitä hieman mietteliään näköisenä, Aelita purskahti nauruun ja Jeremynkin suupieliä nyki pahasti. Kun Aelita lopetti nauramisensa, he pääsivät jatkamaan matkaansa ruokalan suuntaan.

Odd: Mitä meillä on ekalla tunnilla?
Jeremy: Matematiikkaa. Kuinka niin?
Odd: Ei kun kysyin vaan.
Ulrich: Älä vain väitä, että olet kiinnostunut opiskelemisesta!
Odd: *Nauraa* Älä huoli, siitä sinun ei tarvitse huolehtia!
Aelita: *Hymyilee* Kyllä teidän kuitenkin kannattaa nostaa numeroitanne.
Ulrich: Helppoahan sinun on sanoa, Aelita, koska sinun ei tarvitse nostaa numeroitasi. Koska keskiarvosikin hipoo kymppiä. Samoin Jeremyllä.
Jeremy: Niin. Mutta se johtuu siitä, että kuuntelen opetusta ja edes yritän ymmärtää.
Odd: Mutta meillä onkin muuta elämää kuin kuunnella tunneilla ja sen sellaista. Ja sitä paitsi, haluaisin kovasti oppia asioita, mutta minkäs minä sille voin, että tarvitsee olla Einstein, jotta voisi ymmärtää. Ja sitä paitsi, matematiikka on minulle yhtä helppoa kuin heprea, eli täynnä erilaisia merkkejä, jotka merkitsevät minulle ei mitään.
Jeremy: Okei, ymmärsimme kyllä. ei tarvitse selittää enempää. *Nauraa*

He kävelivät rauhassa ruokalaan, jonka ovessa oli säännöt koulun oppilaille, uusille opeteltaviksi ja vanhoille kerrattavaksi. Aelita vilkaisi sääntöjä lähemmin ja huomasi että seuraavasta päivästä lähtien aamupala olisi tuntia myöhemmin. Mikä tarkoitti sitä, että koulukin alkaisi tuntia myöhemmin ja loppuisi tuntia myöhemmin. Odd ja Ulrich voihkaisivat asiasta kuullessaan. Mutta Aelita luki vielä pienellä kirjoitetun osuuden, jossa sanottiin että koulun alueelta sai lähteä ainoastaan 17.00-20.00 välisenä aikana siitä iltapäivästä lähtien.  Paitsi jos asui koulun ulkopuolella. Muutoin kyseessä olisi poistuminen ei sallittuun aikaan, mistä rangaistuksena olisi kahdesta neljään tuntia jälki-istuntoa.

Odd: He ovat tiukentaneet koulun sääntöjä hieman, mutta sekös ei meitä haittaa! *Virnistää*
Ulrich: Niin, koska tämähän on viimeinen vuotemme täällä.
Aelita: Nii-in… Tulee tavallaan ikävä tätä paikkaa ja kaikkia niitä muistoja.
Jeremy: Niin tulee. varsinkin sitä seikkailua, jonka koimme.
Odd: *Kärsimättömästi sanoen* Hei, me voidaan muistella kaikkea mennyttä myöhemminkin! Nyt kuolen nälkään, joten aletaan mennä!

Muut purskahtivat nauruun ja seurasivat Oddin perässä sisälle. He tiesivät kuinka saattoi käydä, jos asettui Oddin ja hänen ruokansa väliin, joten he antoivat pojan mennä ensin.

Aamupäivä vierähti nopeasti ja ennen kuin he huomasivatkaan, oli jo lähes kaikki tunnit ohi. Viimeinen tunti oli kylläkin kaikkien mielestä täyttä kärsimystä.  Ja koska heillä loppui koulu siltä päivältä klo 15.00, heidän täytyi odottaa kaksi tuntia, ennen kuin he voisivat lähteä Yumin luo.

He menivät omiin huoneisiinsa tekemään läksyjä, tosin Odd ei moisia suostunut tekemään. Hän päätti soittaa yhdelle "tuttavalleen", kuten hän sanoi ja häipyi käytävään puhumaan. Sillä välin Ulrich jotenkuten yritti tehdä läksyjään ja onnistuikin tekemään joitain tehtäviä. Juuri kun hän oli lopettanut tehtävien tekemisen, Odd palasi takaisin sisälle kantaen kassia, joka liikkui.

Odd: Katsopa kuka täällä on! *Heiluttaa kassia*
Ulrich: *Katsoo hetken aikaa kassia* Annas kun arvaan… Kiwi?
Odd: Arvasit oikein! *Avaa kassin, josta hyppää ulos pieni koira*
Ulrich: No hei Kiwi. *Silittää koiraa, joka nuuskii hänen jalkojaan*
Odd: Kiwi tosin ei voi jäädä tänne.
Ulrich: Varmaan hyvä niin. En haluaisi jälleen nukkua märässä sängyssä.
Odd: Niin… Mutta voitko vahtia Kiwiä hetken?
Ulrich: Toki, mutta mihin sinun täytyy mennä?
Odd: Minun täytyy hoitaa yksi juttu. Nähdään kohta!

Ulrich jäi katsomaan kaverinsa perään, joka nopeasti lähti huoneesta jättäen hänen seurakseen koiran. Hän meni sängylleen istumaan, jolloin Kiwi hyppäsi hänen syliinsä ja halusi rapsutuksia. Hän rapsutti koiraa vähän aikaa, jonka se alkoi nukkumaan hänen sängylleen. Hän katsoi koiraa hetken hiljaisena ja sen jälkeen soitti Yumille.

Yumi: Hei Ulrich.
Ulrich: Hei. Miten päivä on mennyt?
Yumi: Ihan hyvin, olen siivoillut taloa. Sinulla?
Ulrich: Tooooodella tylsästi. Ja täällä ovat säännöt hieman tiukentuneet.
Yumi: Ai, mitenkä niin?
Ulrich: No, koulun alueelta ei saa poistua kuin 17.00-20.00 välisenä aikana. Muutoin tulee jälki-istuntoa.
Yumi: Auts. Aika paha. Mutta tuletteko tänään käymään täällä?
Ulrich: Joo, tullaan. Ja tuomme Kiwin mukanamme.
Yumi: Kiva nähdä sitäkin koiraa välillä. *Nauraa*
Ulrich: Niin on. Mutta me tulemme kohta puoliin käymään siellä.
Yumi: Okei, nähdään kohta! Moikka!
Ulrich: Moikka! *Lopettaa puhelun*

Odd tuli juuri silloin sisälle Jeremyn ja Aelitan kanssa. He odottivat, että Odd laittoi Kiwin takaisin kassiin ja sitten he lähtivät. Kun he olivat ehtineet koulun porteille, Odd avasi kassin ja laittoi Kiwin hihnaan kiinni, Sitten he lähtivät kävelemään kohti Yumin kotia, jossa tämä jo odotti heitä.

Kun he olivat jutelleet ensimmäisestä päivästään yhdeksännellä luokalla tarpeeksi, Aelita sanoi että hänen ja Jeremyn täytyisi käydä vielä kaupungilla ennen kuin olisi palattava Kadiciin. Odd puolestaan tajusi, että hänen olisi vietävä Kiwi sisarelleen, ennen kuin tämä lähtisi takaisin Italiaan (hän oli pyytänyt siskoaan tuomaan Kiwin hänen nähtäväkseen).

Joten, loppujen lopuksi Ulrich ja Yumi jäivät kahdestaan, mutta sekös ei heitä haitannut. He näkivät muutenkin harvoin tai ylipäätään saivat olla kahdestaan. He vain katsoivat TV:tä ja olivat lähekkäin, se oli heille oikeastaan arvokkaampaa kuin mikään muu. Mutta aika kului liian nopeasti ja pian Ulrichin oli lähdettävä takaisin koululle. He halasivat ja Ulrich lupasi tulla seuraavana päivänä.

Sillä välin Jeremy ja Aelita olivat käyneet ostamassa Aelita uusia vaatteita. He olivatkin löytäneet joitain. Toki myös Jeremy oli ostanut itselleen jotain. He kävelivät hitaasti joen piennarta pitkin, kunnes kääntyivät koululle päin. Jeremy katsoi kuinka paljon kello oli. Se oli lähes kahdeksan, joten he jatkoivat matkaansa koulua kohti, kun he huomasivat Ulrichin, joka käveli myös kohti koulua. He eivät sanoneet mitään, vaan kulkivat ystävänsä perässä. Kun he olivat melkein koulun portilla, Odd juoksi heidät kiinni. Hän näytti todella hengästyneeltä, mutta ei sanonut mitään. He kävelivät Oddin kanssa yhtä matkaa Ulrichin luokse, joka odotti heitä koulun pihalla.

He menivät käymään ruokalassa syömässä lounasta, jonka jälkeen he kävivät saattamassa Aelitan huoneeseensa. Sen jälkeen pojat menivät omaan kerrokseensa. Ensin Jeremy jäi oman huoneensa kohdalle. Hän toivotti hyvät yöt, jonka jälkeen Odd ja Ulrich menivät omaan huoneeseensa. He eivät paljoa puhuneet, mutta toivottivat toisilleen hyvää yötä ja alkoivat sen jälkeen nukkumaan. Odd nukahti ensin ja Ulrich nukahti hetken kuluttua, Yumi viimeisenä ajatuksenaan.

Seuraava aamu valkeni kirkkaana ja lämpimänä. Aelita nukkui rauhallisesti ja heräsi siihen kun hänen kellonsa alkoi hälyttämään, että olisi aika herätä. Hän nousi heti ylös ja meni nopeasti käymään pesulla ennen kuin Sissi ehtisi vallata koko paikan itselleen. Hän ei ollut ainoa, joka oli keksinyt saman idean, mutta ei pesutiloissa kuitenkaan hirveää tungosta ollut. Juuri kun hän tuli ulos pesuhuoneesta, Sissi käveli käytävää pitkin sinne. Hän tervehti Aelitaa kuin vanhaa ja hyvää ystävää, johon Aelita vastasi ystävällisesti.
Hän meni takaisin huoneeseensa ja pukeutui.

Kun hän oli pakannut tarvittavat kirjat laukkuunsa, hän lähti ulos odottamaan penkille poikia. Kun hän oli vähän aikaa siinä istunut, Milly ja Tamia tulivat hänen luokseen.

Milly: Hei Aelita. Miten kesäloma meni?
Aelita: Ihan hyvin. Entä teillä?
Milly: Hyvin. *Koskee Aelitan huomaamatta tämän laukkuun*
Tamia: Hyvin myös.
Aelita: *Hymyilee* Onko mukava olla koulussa jälleen?
Tamia: Aikalailla. Mukavampaakin voisi olla.
Milly: Totta. Mutta hei, meidän täytyy mennä. Nähdään Aelita!
Aelita: Moikka!

Hän katsoi vähän aikaa tyttöjen perään, jotka juoksivat asuntolaan päin. Sitten hän huomasi pojat, jotka kävelivät häntä kohti. Hän odotti että he tulivat hänen luokseen. Silloin hän huomasi Jeremyn oudon ilmeen.

Aelita: Jeremy, mikä nyt on?
Jeremy: Milly ja Tamia tulivat juuri vastaan ja ohi mennessään he sanoivat vain: "Hei pojat ja Jeremy, pitäkää Aelitan kanssa hauskaa".
Aelita: Kummallista. He kävivät juuri juttelemassa minulle.
Odd: Ehkä he etsivät skuuppia lehteensä. Kannattaa tarkistaa laukku, etteivät vain ole laittaneet siihen jonkinlaista äänityslaitetta.
Aelita: *Ottaa laukun ja katsoo sitä* Hei Odd, olet nero. Ja olit oikeassa. *Irroittaa pienen kuuntelulaitteen*
Ulrich: Hienoa, mutta mennäänkö nyt syömään ja tunnille? Odd on koko aamun vinkunut nälkäänsä.
Aelita: Okei, mennään.

He lähtivät syömään. Ruokana siksi aamuksi oli croissanteja, kaakaota ja riisipuuroa. Odd otti jälleen kerran hirveän annoksen ruokaa ja ennen kuin muut edes ehtivät pöytään, oli hän jo syönyt puolet. He istuutuivat rauhallisesti syömään. Kun he olivat saaneet syötyä, he jatkoivat penkeille istumaan. He istuivat hiljaa ja miettivät kaikki omiaan. Sitten yhtä äkkiä Jeremy puhui.

Jeremy: Käydäänkö tänään tehtaalla?
Odd: Minkä takia?
Jeremy: Huvikseen. Eikö teitä kiinnosta nähdä, onko siellä tapahtunut mitään?
Aelita: Minua kiinnostaa ainakin.
Ulrich: Niin minuakin.
Jeremy: Ulrich, ilmoita sinä Yumille, niin mennään sitten vapaa-ajallamme käymään siellä. Mennään puiston salakäytävän kautta.
Odd: Okei. Mennään sitten.
Aelita: Joo, mutta nyt meidän pitää mennä tunnille.

He lähtivät tunnille rauhallisin mielin, miettien hieman, mitä tehtaalla näkisivät mutta sen he saisivat selville vasta myöhemmin.

Paluu Lyokoon
osa 15
THE END!

Kello pirisi tunnin loppumisen merkiksi ja lähes välittömästi, suurin osa luokasta ryntäsi ulos aivan kuin jääminen luokkaan hetkeksikään pidemmäksi aikaa olisi vaarallista. Ainoastaan Herb, Sissi, Jeremy, Aelita, Ulrich ja Odd eivät kiirehtineet.
Koska viimeinen tunti oli juuri loppunut, heillä olisi aikaa tehdä läksynsä ennen kuin he, Jeremy, Aelita, Odd, Ulrich ja Yumi, menisivät käymään tehtaalla.

He kaikki odottivat sekä innoissaan että jännittyneinä miltä siellä näytti nykyisin ja oliko mikään muuttunut heidän lähtönsä jälkeen…

He menivät penkeille juttelemaan vähäksi aikaa ja sen jälkeen jokainen meni omaan huoneeseensa. Odd tapansa mukaan ei olisi halunnut tehdä läksyjä, vaan olisi halunnut kuunnella musiikkia, Ulrich ehdotti että poika tekisi molempia yhtä aikaa. Pian Odd tekikin ahkerasti läksyjä, vaikka välillä ei näyttänyt edes miettivän mitä kirjoittaisi.

Kun he olivat (mielestään) tehneet tarpeeksi läksyjä, Odd ja Ulrich lähtivät hakemaan Jeremyä tämän huoneesta. Ja yllätys, yllätys, he löysivät pojan koneen äärestä kirjoittamasta jotain. Odd nopeasti juoksi pojan viereen katsomaan mitä tämä juuri sillä hetkellä kirjoitti. Hetken kuluttua hän purskahti nauramaan, jolloin Ulrichin mielenkiinto heräsi. Hän huomasi Jeremyn hieman punastuneen ja sen takia hän halusi ehdottomasti nähdä mitä näytöllä oli lukenut. Mutta Jeremy oli jo ehtinyt piilottaa tekstin. Kun Odd lopulta lakkasi nauramasta, pojat lähtivät hakemaan Aelitaa, mutta tyttö ehtikin jo tulla hakemaan heitä.

He lähtivät ulos vakiopaikalleen odottamaan että he varmasti saisivat lähteä pois koulun alueelta.  Kun kello oli viittä yli viiden, he lähtivät hakemaan Yumia. Juuri kun he olivat ehtineet koulun portille, Yumi tulikin heitä vastaan.

Yumi: Mooi! Mitenkäs koulussa?
Odd: Normi päivä, läksyjä satelee ja sen sellaista. Yhtä tylsää kuin ennenkin.
Yumi: Olisihan se pitänyt arvata. *Naurahtaa*
Ulrich:  Minun mielestäni nämä uudistetut säännöt ovat ärsyttäviä. Mutta onneksi viimeinen vuosi menossa.
Aelita: Ulrich, oletko ajatellut mitä aiot tehdä peruskoulun käytyäsi?
Ulrich: En oikeastaan…
Yumi: Älä viitsi Ulrich. Me mietittiin tämä läpi kesällä jo.
Jeremy: No niin, voisimmeko nyt vain lähteä tehtaalle?
Aelita: Jeremy, älä hoppuile. Voimme jutella samalla kun kävelemme.

Niin viisikko lähti koulun puistoa päin. He juttelivat kaikenlaista, mutta yhtä äkkiä Odd pysähtyi kuin seinään, mutta jatkoi saman tien matkaa näytellen vain että hän kompuroi. Hän näytti hetken kauhistuneelta, mutta sitten palautti ilmeensä normaaliksi. Aelita oli ainoa, joka huomasi pojan kauhistuneen ilmeen. Hän meinasi kysyä pojalta, mikä häntä vaivasi, mutta silloin Yumi tuli hänen viereensä juttelemaan. Aelita unohti Oddin oudon käytöksen täysin, mikä oli Oddin puolesta erittäin hyvä.

Pian he olivat salakäytävän luona. He tarkistivat ettei kukaan seurannut heitä ja laskeutuivat nopeasti viemäriverkostoon. He lähtivät kävelemään sokkeloista verkostoa pitkin, koska he olivat ainoat, jotka osasit kulkea viemäriverkostossa tehtaalle johtavan sillan luo.

He juttelivat vähän kaikenlaista, mutta Odd tunsi olonsa hieman yksinäiseksi. Toki hän oli todella onnellinen kavereidensa puolesta, mutta hän oli ainoa sinkku. Jeremyllä oli Aelita ja Ulrichilla oli Yumi. Hän katsoi parhaita ystäviään ja mietti, mitä hän alkaisi tekemään kun Kadickissa opiskelu loppuisi. Vaikka hän aina väitti että hänellä oli hurjan tylsää koulussa ja että hän ei haluaisi opiskella, hän oli nauttinut viimestä parista vuodessa koulussa. Koska hän tiesi että mikäli hän ei koskaan olisi tullut Kadickiin opiskelemaan, hän ei koskaan olisi tutustunut Jeremyyn, Aelitaan, Yumiin ja Ulrichiin. Suoraan sanottuna, Kadickissa opiskelu oli parasta mitä hänelle oli ikinä tapahtunut.

Ulrich huomasi että Odd oli liiankin hiljainen, joten hän pysähtyi muiden kanssa ja odotti Oddin saavuttavan heidät. Kun poika lopulta saavutti heidät, hän hymyili muille ja virnisti.

Odd: Mitä te nyt pysähdyitte? Kahdeksannetta maailman ihmettäkö jäitte odottamaan?
Yumi: Ei, odottelimme vain sinua ja että voit kertoa meille, jos jokin painaa mieltäsi.
Odd: Olen kunnossa, ihan tosi.
Aelita: Odd, älä viitsi. Me tunnemme sinut liian hyvin, joten kerro vain suoraan.
Odd: *Huokaisee* Ei kun aloin ajattelemaan mitä tekisin ilman teitä ja mitä minusta olisi tullut ilman teidän seuraanne.
Ulrich: Olet liian nuori ajattelemaan henkisesti.
Odd: Itse sitten olet liian vanha moiseen.
Jeremy: Pojat, kumpikaan teistä ei osaa ajatella henkisesti! Joten lopettakaa ja mennään. Haluan nähdä miltä siellä näyttää.
Ulrich & Odd: AY, AY, SIR!
Aelita & Yumi: *Nauravat pojille*
Jeremy: NONIIN, ASENTOOOOO!
Yumi: No niin, lopettakaa jo. Mennään nyt vain. *Hymyilee*

He jatkoivat matkaa ja pian he jo kiipesivät tikkaita ylös. Pian he seisoivat sillalla, joka johti tehtaalle. He seisoivat rivissä katsoen tehtaaseen, muistellen kaikkia niitä kertoja, joina he juoksivat sitä samaista siltaa pitkin. Niitä kertoja oli satoja, ellei tuhansia.

He kaikki lähtivät täsmälleen samaan aikaan kävelemään ja kun he olivat aivan tehtaan sisäänkäynnin luona, he pysähtyivät. Hitaasti he kävelivät sisälle ja katsoivat alas. Ja mitä he näkivätkään? Kaiken sen mitä he olivat jälkeensä jättäneet. Osia roboteista, ruokapakkauksia (joita Odd oli jättänyt vähän liikaakin), köysiä ja kaikkea muuta roinaa jota kaikesta tietämätön olisi pitänyt täysin turhana. Mutta heille kaikki se herätti hurjan paljon muistoja, sekä hyviä että pahoja. He hetken aikaa vain katselivat ylä-tasanteelta alemmas, mutta sitten, kuin yhteisestä käskystä ottivat he kaikki köyden käteensä ja liukuivat alas. Siellä he huomasivat että seinille oli jotkut käyneet tekemässä graffiteja joista yksi oli etenkin Oddin mieleen.

Ulrich: Onneksi olkoon Odd, et olekaan niin epäsuosittu kuin luulit! *Nauraa*
Odd: *Hymyilee* En olekaan.

Graffiti jota he kaikki katsoivat, kuvasi Oddia Lyoko-asussaan ampumassa lasernuolta. Lisäksi hän seisoi Lentolaudan päällä ja kuvassa hän lenti pelastamaan tyttöjoukkoa. Ja kuvan ala-laidassa luki ”Odd on ihanin, hän on mitä urhein ja rohkein”.

Kun Odd oli saanut tarpeeksi ihastella taideteosta itsestään, he menivät hissiin ja lähtivät hitaasti laskeutumaan alaspäin. Pian hissi pysähtyi ja ovi avautui. He kaikki kävelivät sisään hiljaiseen huoneeseen, jossa supertietokoneen näyttö oli.

Jeremy meni katsomaan tietokonetta lähempää ja muisteli miten kaikki alkoi. Miten hän käynnisti supertietokoneen, miten hän löysi Aelitan. Miten hän sai Aelitan materialisoitua maahan ja kuinka hän lopulta, Franz Hopperin avulla, tuhosi X.A.N.A:n. Ne olivat kultaisia muistoja. Hänellä vierähti ilon kyynel silmäkulmaan, josta hän sen pyyhkäisi pois.

Sillä välin Aelita kiersi ympäri huonetta muistaen kaiken, aivan kuin he olisivat tuhonneet X.A.N.A:n vasta eilispäivänä. Kuinka hän ensimmäistä kertaa materialisoitui maahan ja näki Jeremyn. Yhtäkkiä hänen mieleensä palautui kuva siitä miten hän tapasi Jeremyn. ”Tuntuu että siitä olisi vuosia…”

Odd, Ulrich ja Yumi katsoivat myöskin ympärilleen. Kaikki ajattelivat omiaan, mutta kuitenkin täsmälleen samaa. Kun he olivat tutkineet kaiken, he kävelivät tietokonenäytön luokse, jonka luona Jeremy seisoi. He kaikki, Aelita, Ulrich, Yumi ja Odd, laittoivat käden Jeremyn olkapäille. He tiesivät kuinka helpottavaa sekä samalla aikaa raskasta se oli hänelle. Muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen Jeremy puhui.

Jeremy: Ei sille voi mitään, se on nyt ollutta ja mennyttä.
Aelita: Meillä on täysin uusi elämä, ilman pelkoa ja hirveätä vastuuta.
Yumi: Aivan. Meidän ei tarvitse enää ikinä, koskaan murehtia vaarallisesta tekoälystä.
Odd: Ellei sitten Jeremy päätä kehittää moista…
Ulrich: * Tökkää kyynärpäällään Oddia kylkeen*
Odd: Aih! Mistä hyvästä tuo oli muka?!
He kaikki nauroivat hieman, mutta sitten päättivät että olisi aika lähteä.

He kävelivät hitaasti käsi kädessä hissin luokse, kääntyen katsomaan viimeisen kerran huonetta, jossa he olivat viettäneet monta hauskaa, tylsää sekä vaarallistakin hetkeä. Sen jälkeen he astuivat sisälle hissiin ja poistuivat hetken kuluttua koko tehtaasta, Yumin palatessa kotiinsa ja muiden palatessa asuntolaan.

~ 18 vuotta myöhemmin ~

”Tule jo! Me myöhästymme kohta!” Yumi huusi.
”Joo, joo! Ihan kuin meillä kiire olisi…” kuului viereisestä huoneesta hänen aviomiehensä vastaus.

Yumi hymyili vastaukselle ja puisti päätään hieman. Hän ei ikinä lakannut ihmettelemästä miten hän oli alun perin tavannut miehensä. Siitä tuntui olevan ikuisuus, vaikka oikeasti aikaa oli vain kulunut 20 vuotta. Hään kääntyi ympäri kuullessaan askelten ääniä, jotka olivat liian heiveröisiä ollakseen aikuisen miehen. Hän näki edessään sievän, noin 12-vuotiaan tytön, jolla oli äitinsä hiukset ja silmät, isänsä nenä ja suu. Hän hymyili tytölle, koska tänään olisi hänen ensimmäinen päivänsä Kadickissa – Ranskan parhaimmassa koulussa.

”Tuletko sinä jo?” Yumi kysyi mieheltään.
”KOHTA!” kuului vastaus.

Yumi hymyili ja ilmoitti että he menisivät jo autoon odottamaan. Hän kuuli jonkinlaista muminaa vastaukseksi ja oli vähällä ettei hän alkanut nauramaan. Hän kuitenkin käveli ulos auton luokse odottamaan.

”Jännittääkö?” Yumi kysyi tyttäreltään.
”Vähän... entä jos siellä ei ole ketään, kenestä saisin kaverin tai minua kiusataan tai…”
”Sinähän tiedät, kuinka tapasin isäsi?”
”No joo…”
”Me olemme elävä esimerkki siitä että tulet varmasti löytämään kavereita Kadickissa.”

”No…okei. Kiitti Äiti.”
”Eipä kestä, Hana”

Ja juuri sillä samaisella hetkellä, heidän takaansa kuului komeahko RYSKIS ja Ulrich juoksi ulos talosta. Yumi ja hana katsoivat toisiaan silmiin ja nauroivat Ulrichille.
”Missasinko jotain?”
”Hahaha…et…haha…” Yumi vastasi.

Ulrich katsoi häntä epäilevällä ilmeellä hetken, jonka jälkeen hän vain naurahti itsekin ja astui autoon. Pian he olivatkin jo matkalla Kadickiin.

Sillä välin Aelita ja Jeremy kävelivät vierekkäin kohti Kadickia. Kun he lopulta pääsivät portille, he kääntyivät katsomaan tytärtään Zoeta. Zoe oli aivan kuin ilmentymä Aelitasta: Hänellä oli vaaleanpunainen tukka, hän näytti täsmälleen samalle kuin äitinsä; lukuun ottamatta sitä että hänen silmänsä olivat siniset kuten Jeremyllä. Jeremy ja Aelita katsoivat 13-vuotiasta Zoeta ylpeästi. Hän oli heidän perheensä esikoinen sekä neropatti jo pienestä pitäen. He odottelivat Kadickin portin edessä Yumi, Ulrichia sekä Oddia saapuvaksi. Pian he huomasit Yumin ja Ulrichin kävelevän heitä kohti Hana mukanaan, mutta missä oli Odd?

Mutta kun he olivat odottaneet vain muutaman minuutin ajan, he huomasivat noin 13-vuotiaan pojan kävelevän rennosti heitä kohti. He tiesivät kyllä kuka poika oli, olihan hän samannäköinen kuin isänsä. Tosin pojalla oli vain tummanruskea tukka, jossa oli violetteja sekä kullankeltaisia raitoja. Pian Odd itse, omassa persoonassaan, saapui paikalle poikansa jälkeen.

Odd: Alex, odotahan hetkinen! Muista tervehtiä vanhoja tuttuja!
Ulrich: Hauska nähdä sinuakin, Odd! *Halaa Oddia*
Odd: Jep! Hauska nähdä sinuakin!
He kaikki halasivat toisiaan vuoron perään, olihan siitä jo mennyt muutama vuosi kun he olivat viimeksi nähneet. Sillä välin Alex, Hana ja Zoe odottivat kärsivällisinä, että heidän vanhempansa lopultakin saisivat kuulumiset käytyä läpi. He olivat ennenkin joutuneet odottamaan ,joten he vain juttelivat tulevasta kouluvuodesta

Hetken kuluttua Yumi, Ulrich, Odd, Jeremy ja Aelita muistivat miksi he olivat kerääntyneet paikalle. Olihan heidän ensimmäinen päivänsä Kadickissa ja he halusivat nähdä kuinka heidän lapsensa jatkaisi heidän jalanjäljissään Kadickissa. Tai, no, ainakin Alex seuraisi Oddin jalanjälkiä. Koska saman tien kun astui portista, hänen ympärilleen syöksyi lauma kirkuvia tyttöjä.

Kaikki kääntyivät katsomaan Oddia.
”Mitä?” hän kysyi. ”Hänellä nyt sattuu olemaan minun charmini.”
Aikuiset purskahtivat nauruun ja naurettuaan hetken he hyvästelivät lapsensa (paitsi Odd, koska Alex oli jo mennyt) ja he katsoivat kuinka Alex juoksi tyttöjä karkuun ja kuinka Hana sekä Zoe kävelivät portista sisään yhtä aikaa.

He muistelivat omia aikojaan Kadickissa ja sitten, aivan kuin yhteisestä käskystä, he kaikki ottivat toisiaan kädestä ja lähtivät yhtä matkaa kävelemään poispäin Kadickista, antaen yhden osan elämästään lopullisesti loppua.

©2017 Code Lyoko-kerho - suntuubi.com